Lapset ilman rajoja

Kasvoin lähes ilman kasvatusta. Yksin ja pelon kanssa. Isäni oli alkoholisti joka yritti kyllä parhaansa ja paljon hänessä hyviä puolia olikin. Äiti oli se näkyvin kärsijä, hänen aikansa meni fyysisestä puolesta huolehtimiseen meistä lapsista.

Äidilläni ei koskaan myöskään ole ollut rajoja. Sen huomaa hänen käytöksestään, hänellä ei ole omaa tahtoa. Tai silloin kun on, se tulee ikään kuin siihen ei olisi lupaa, väkinäisesti ja pakotetusti. Sellaiseksi minäkin olen kasvanut

Kun ajattelen mitä kaikkea se on elämässäni tarkoittanut, se on vaikuttanut paljonkin. Se on tuonut kaikkeen sanomiseeni ja tekemiseeni häpeän. Se on vienyt voiman elämästäni, se on vienyt mahdollisuuksia hyviin ihmissuhteisiin, tasavertaisiin. Se on vienyt kykyni käydä töissä. Se on vienyt kykyni rakastaa. Se on tuonut pelon ja turvattomuuden, irrallaan olemisen tunteen.

Olen tähän herännyt viime aikoina. Välillä tuo tieto painuu taka-alalle. Mutta katsoessani ohjelmaa lastenkasvatuksesta, tuo tietoisuus jälleen heräsi.

Isoin kysymys, kuinka tästä eteenpäin, tuon tiedon kanssa.

Ei ole ihme että olen elämässäni etsinyt vahvaa miestä joka laittaisi minulle rajat. Rajat rahan käyttöön, pahan olon ilmaisemiseen, rajat liikapuhumiseen, huolehtimiseen, rajat yleensä kaiken päättämiseen. Vaikeus on tuonut minulle suurta epävakautta ja vaikeuksia päättää ihan arjen askareissa, sen pienen pienissä yksityiskohdissa.

Ei tästä asiasta tällä kertaa enempää. Varmasti aiheeseen palaan kirjoituksilla