Kyllä se on ilmeisesti niin että minun täytyy kirjoittaa itseni ulos. Niin paljon on ajatuksia mielessä ja kun niitä ei viitsisi enää Facebookissa missään julkaista, pienissä erissä, voisi blogia kirjoittaa täällä vuodatuksessa enemmänkin. Ajattelin ensin että tukahdutan kaiken sielun tuottaman, mutta en tiedä onko se hyvästä, toisaalta mietin että jos ruokin sieluani kirjoittamalla koko ajan lisää, ei loppua tule. En tiedä. Olen tainnut tästäkin aiheesta aiemmin kirjoittaa. Fyysisesti en vain kehtaisi kirjoittaa pitkästi ja mikä hankalinta, tahtoisin ajatukseni heti ilmoille, tulee sellaisella paineella. Ehkä sitä voisi alkaa harjoittamaan, ettei heti lähde julkaisemaan. Kirjoittaa ensin pidemmälti ja vasta sitten julkaisee. Voisi harjoittaa samalla kärsivällisyyttä. Olen ollut laiska kirjoittamaan ns. oikein. Ehkä tekstiä olisi lukijan kannalta hyvä käydä jälkikäteen korjaamassa.

Sitä kun asuu yksin, asiaa sisimpään kertyy. Se on ihan ehtymätöntä. Mitenkähän se Juice oli pärjännyt, hänelläkin aivan ehtymätön mielikuvitus ja sanojen ja ajatusten tuotto. Olen miettinyt myös sitä minkä verran haluan tehdä vaikutusta. Vaikutusta vaikutuksen perään, päivä päivän jälkeen. Sitäkin. Huh, väsyttävää. Mutta ihminen on sellainen. Miltä tuntuisi elää ihan hissukseen, niin kuin tavallisesti. Eikä huutaa ja meuhkata kirjoittamalla, häiritsemällä muita?

Millaisen kuvan minä todella olen antanut itsestäni, kuinka kadotan ihmisiä ympäriltäni. Noin niin kuin henkisesti. Miksi olen aina oikeassa ja neuvomassa? Mutta enimmäkseen koen että kirjoitan asiaa, mikä on huviksi ja hyödyksi toisillekin. Usein se on verhottu runon muotoon. Katalaa  runon hyväksikäyttöä.

Ajatus rauhoittaa minua, siis jos alan kirjoittamaan enimmäkseen vain tänne. Ja vain huolella valitut julkaisen esim. Facebookissa, ehkä siksi että en aivan nolaa tai anna yksipuolista kuvaa itsestäni. Hyvä on säädellä sitä, mitä itsestään ulos antaa. Joku mediakoulutus, nettikoulu voisi olla hyväksi. No sekin tieto löytyy netistä.

Minusta tuntuu että näin pitkälti kirjoittamalla alkaa oma persoona tulla esille. Se tuntuu aika huikealta. Onneksi kauppaopistossa pakotettiin oppimaan ja kirjoittamaan kymmensormijärjestelmällä, sikäli helppoa. Minulla vain kehon fysiikka ei tykkää tästä staattisesta  pitkään paikallaan olosta. Niin, nuo sanavalinnat ja sanojen paikat ei minulla todella taida olla aina paikallaan, mutta täytyy jaksamisen ja kehtaamisen myötä käydä korjaamassa.

Niin, ja. Rakkaudesta minä kirjoitan. Tai kirjoitan rakkautta luokseni.  Pelkään että jos en kirjoita, hyvät ajatukseni menevät ikiajoiksi hukkaan. Eihän se niinkään voi olla. Toisaalta moni asia tulee runon muodossa, ne olisi kuitenkin hyvä saada talteen. Tässä vain alkaa hämärtyä raja, milloin runo on kelvollinen ja milloin ei ehkä kannattaisi tai olisi tarvetta julkaista. Taas pukkaa runontapaista:

olen täynnä sinun hienoja,

merkittäviä ystäviä

ovat yhdessä läjässä facebookissa

profiilissasi

 

katsovat sieltä yhdessä

kuin ilkkuen; kuka sinä olet?

No niin, helpotti. Eli nuo runot voivat todella olla paineen tai pahan olon purkamista, mielipiteen sanomista. Enkä tiedä onko se aina hyvästä. Hitokseen miten sitä mielikuvilla mennään ja mitä mieli tuottaa. Totta on se, kun on sanottu että some aiheuttaa kateutta. Allekirjoitan todella, vaikka alkuun se olisi helppo kieltää. Kyllä niitä kateuden pieniä poikasia varmasti lentelee  jokaisen yllä. Kaikki vain eivät sitä huomaa, mutta hallaa se tekee ihmiselle. Ei ainakaan iloa tuo.

 

Taas:

sinä olet ajatus,

ajatuksieni joukossa.

 

Nyt tuntuu siltä että rakastan kaikkia yhdessä ryhmässä, kun sinne avoimesti ja rehellisesti kirjoitin tästä ”ongelmastani”. Kylläpä somessa oli voimaa. Eli ei kannata missään asiassa jäädä yksin. Hyvät sanat aina kantavat ja lohduttavat.