Hän on ihmeellinen. Hän ei suostu määriteltäväksi, ei määräiltäväksi. Ehkä. Mutta sellaisen kuvan olen hänestä saanut, miehestä joka kulkee omia polkujaan. Läheisriippuvaisuudesta kärsivälle ihmiselle tällainen ihminen on kauhistus, tai pelastus. Tuntuu oudolta että häntä tulee lähestyä kuin alpakkaa, varovasti ja kuin vaivihkaa. Tai en minä tiedä tarvitseeko, mutta näin nyt tunnen. Pelkona on että puheillani karkotan hänet pois. Varpaillaankaan en jaksaisi. On hän ottanut puheeni vastaan, johonkin vastannut yleensä lyhyesti, joskus jättänyt vastaamatta. Onko hänkin annettu minulle opetukseksi ja nuhteeksi? Kyllä Elämä näkee vaivaa minua kouluttaessaan, itseni parhaaksi, sen tiedän. Aivan kuin jatkuvassa tenttipaineessa eläisi. Ja kun kokeet ovat ohi, voin huokaista ja silloin tuntuu hyvältä. Piirun verran menen eteenpäin ja kuitenkin valtava koneisto on käynnissä jossain sielun syvimmässä. Mutta kyllä eteenpäin meno on kuitenkin joka kerta merkittävä, ihan niitä elämän peruskysymyksiä käyn läpi joita aikoinaan ei ollut mahdollista käydä, tai sitten menin pitkän matkaa harhapoluilla.

Minä myötäelän. Taidan tehdä sitä sanan varsinaisessa merkityksessä, sillä kuiskaten elän hänen lähellä. Vain tuulen vire ja hän ei tiedä. Mistä moinen käsitys on tullut, sillä vain kerran olen hänet nähnyt. Neljän tunnin ajan, kaksi kahvia ja yksi jäätelötötterö. Minä puhuin ja hän vaikeni, ehkä juuri siksi. Tunteet pelissä? Eivät taida olla. Uusi pään avaus voisi olla tunteet ja niiden ymmärtäminen. Ajattelen itseäni tunneihmisenä, ja monia ihmisiä tunteettomina. Lähinnä sellaisia jotka ovat vahvoja asiallisia. Heidät koen kovina. Miksi pelkään heidän kaltaisiaan ja arastelen, menen lukkoon ja kiukku nousee kun heitä ei voi määräillä ja kontrolloida. Mitä tämä kaikki kertoo minusta, jotain on mennyt vikaan. Tunteet ovat minun tapauksessa impulsiivista käytöstä lähinnä, tunteellisuutta surun ja naurun vuoristoradalla. Tämä on iso aihe. Mitä olisi olla asiallinen ja omata tunteita, miten ne ilmenisi minulla? Ehkä on niin että tunteet olisivat mutta eivät niin voimakkaina. Siis vuoristoradasta, pois kyydistä, hillitä itsensä, maltti matkassa ja toinen takataskussa. Kehollekin oma kehotuksensa olla nousematta kiihkoon ja korkeuksiin. Matalalla ne kannattaa kokea. Mutta miten käytännössä osaisi, muistaa ensin pitäisi. Jos joku on ostanut kauniin puseron, en läimäytä käsiäni ja ääntäni kohota: ihana. Voisin vain todeta; ihana, aivan maltilla. Koetan opetella, apua.

Omista totutuista reagointimalleista tahdon luopua, ehkä kuitenkin niin että tahdon ne ensin huomata. Aivan pienissäkin asioissa tahdon toimia toisin kuin ennen. Pois niistä totutuista, sillä tiedän että ne toiminta-, ja ajattelumallit eivät ole hedelmällisiä eivätkä rauhaa tuovia. Ja nämä asiat tulee todella huomata, jotta voisi toisin toimia. Aion olla mukana.

En tiedä kuinka käy jossakin ihmissuhteessa tai mikä sen tarkoitus on, pääseekö lentoon, edes lentoradan alkuun. Kärsivällisyys ei ole hyveitäni, kaukana siitä. Minun tulisi saada tietää, heti. Tunnen se jopa kehossani jos joudun tukahduttamaan tarpeeni tietää ja päättää, lyödä asiat lukkoon, itse varsinaisesta asiasta välittämättä. Se on tuhoisaa suhteen ja ihmisten kannalta. Aina silloin tällöin viime päivinä olen nähnyt palasen peilistä, itseä. Ja kyllä kiiltokuva saa kyytiä. Kaikkein eniten toivon että saisi ymmärrystä. Mutta miten hyvältä on nähdä totuus itsestä, eikä se silloin lyö minua. Ei totuus toteuta itseään, ei sen tarvitse. Mutta kaikkea ei voi nähdä kerralla, sillä sitä ei ihminen kestäisi. Totuutta sen verran että sielu ehtii sisäistää ja kulkee kohti muutosta. Elämä pitää huolen siitäkin muutoksesta, tuo tykötarpeet.

Mutta missä menee se raja että en saa olla oma itseni?