Perjantai-ilta. Voisihan se olla erilainenkin. Mutta olisiko se sittenkään parempi, en tiedä.Paremmalla ajattelen kahta ihmistä, rakastunutta, toistensa syliin jäänyttä. Kaikkea hyvää, täyttymystä. Mutta nyt olen yksin. Tosin täynnä olen lähes aina, ajatuksista. On kuivempiakin kausia mutta on kausia jolloin syntyy runoja, uusia oivalluksia, on uutta luettavaa. Olisiko toisen ihmisen kanssa oleminen parempaa, olisiko silloin kaikki hyvin. Niin ajattelen, tai olen ajatellut. Jos sitä hieman purkaisi, miksi toisen ihmisen läheisyys toisi täyttymyksen. Paljon se voisi tuoda, mutta myös viedä. Olen siitä onnellisessa asemassa että sieluni synnyttää yhä alati uusia asioita mieleeni, sisältäen asioita ihmisyyteen liittyen, itseeni ja toiseen. Olen onnellisessa asemassa, minulla on kyky ajatella. Niin kauan kuin se kyky on, on elämä rikasta. Olen ajattelusta rikas. On siinä taakkansakin.

Minulle on sanottu viime aikoina, tai eräs on sanonut että ajattelen liian syvällisesti, enkö pidä hauskaa, enkö elä. Taatusti elän. Mutta en elä siinä keinotekoisessa, vaan siinä joka antaa tyydytyksen ja kasvun. Tämä ihminen joka edellä mainitun totesi on mitä erilainen kuin minä. Hän käy tansseissa, omien sanojensa mukaan ei mietiskele asioita, on sikäli ihan tavallinen. Eipä siinä muuta, mutta kun tästä ihmisestä olin ajatellun miestä itselleni. Virtuaalisesti olen hänet tavannut, mutta se tapa ei ole paras mahdollinen, mutta kun en livenäkään ketään tohdi tavata eikä koko torin aukeamalta ketään sopivaa näy. Täytyy ajatella että näiden kirjeenvaihtokavereiden kautta aina jotain uutta oppii. Niin kuin senkin että tämän ihmisen mukaan minä loukkaannun liian herkästi, olen herkkänahkainen. Varmasti niin, mutta tietäisipä vain mistä se kaikki on tullut. Se ei ole itsekkyyttä , ei sellaista herkkähipiäisyyttä, jos sellaistakaan on edes olemassa. Sillä kaikelle on aina syynsä, niin minunkin herkkyydelle.

Hirvittävän stressaavaa deittailla netissä. Jo ihan teknisestikin, kun saattaa valovuosi mennä ennen kuin toinen vastaa tai ainakin siltä tuntuu ja lähtee kesken keskustelun. Minusta nettideittailussa  pitäisi olla säännöt. Epävarmuudessa olo on pahinta. Pitäisi olla napakampaa. On aika hirvittävä ajatus ettei kykene parisuhteeseen. Olen tottunut niin paljon olemaan yksin ja silti sitä kaipaa toisen ihmisen läheisyyttä ja iholle tuloa.

Viime aikoina olen ajatellut ihmisen varjopuolia, lähinnä itseni. Aion ottaa selvää mitä on piiloviha esimerkiksi. Miksi loukkaannun niin herkästi, miksi en elä vahvasti ja rohkeasti. Ja ennen kaikkea, miksi minä en saa olla minä. Mutta noista ihmisen varjopuolista ei juuri puhuta tai niihin ei tutustuta. Ei ainakaan kirkon toimesta. On vain kaikkea kaunista ja hyvää ja siihen tulisi pyrkiä. Mutta kun elämä on paljon muutakin. Niin kauan kuin peittelen varjopuoliani, esitän jotain toista, se syö minua ja voimavarojani. Se vie toimintakyvyn ja ilon. Tahdon tutustua ihmisen negatiivisiin puoliin, tahdon tuoda ne osaksi elämää. Tahdon hyväksyä ne elämään kuuluviksi. Siltikään en halua elää niiden pitäessä valtaa minussa, mutta ystäviksi niiden kanssa tahdon tulla. Sillä ne ovat osa minua, ja sinua.