En tiedä miksi pelkään kohdata sukulaisiani, veljeä, veljentyttöä, siskoa, siskon poikia. Äitiä myös on nykyisin vaikea kohdata koska ymmärrän nyt paremmin hänen vaikutuksensa elämässäni.  Mutta on minulla säälikin hänestä. Tuli mieleeni kun hän kerran kertoi kuinka häntä oli joku, ilmeisesti perhetuttu mies lyönyt kovasti korville ja kasvoille hänen ollessaan lapsi. Ja kuinka äiti oli maannut jossain heinikossa eikä ollut uskaltanut kenellekään kertoa. On äidillä omat traumansa, tuntuu niin pahalta. En tiedä kuinka pitkälle sitä kannattaa sääliä, kun voisin olla terveellä tavalla myötätuntoinen sillä sääli on niin lamaannuttava tunne eikä se auta yhtään. Enkä minä pysty äitiäni auttamaan jos lamaannun. Sillä kyllä minun täytyy häntä auttaa ja sen teenkin mutta koetan pitää itseni erossa hänestä henkisesti niin pitkälle kuin mahdollista. Kuinka hän muuttaa äänensäkin kun hän kertoo raskaita ajatuksistaan. Voi äiti parka, millainen sinun elämäsi on ollut. Toisaalta minua helpottaa se, ettet sinä taida osata paremmasta unelmoida. Etkä ole osannut itsellesi apua hakea. Raskas prosessi olisi sellainenkin.  Äidin sisko on kuollut pari päivää sitten, eikä se varmasti helpota hänen henkistä olotilaansa. Mutta kai minun pitäisi elää oma elämäni. Iloita ja olla onnellinen, tehdä asioita, niitä pieniäkin joista tykkään. Huolehtia arkipäivän asioista. Olemme niin sulkeutuneita sukuna ja perheenä.