Ahdistusta tuovat tunteet ja ajatukset joita ei voi sanoa ääneen toisille tai ei ole itse niistä edes täysin perillä. Vain joitakin asioita voi aavistaa mitkä ovat pielessä, ja ymmärtää että on esteitä, jotka estävät niitä tuomasta julki. En esimerkiksi osaisi äidilleni kertoa, että tiedätkö minun on paha olla. Sanoa siis oikeasti se miltä minusta tuntuu. Ennen kaikkea oikeilla sanoilla. Miksi se on niin vaikeaa, koska se olisi parantavaa?  Ehkä siinä on  jotain hävettävää, liian intiimiä äidille tai jollekin toiselle läheiselle kerrottavaksi. Aivan kuin siinä olisi jotain seksuaalista ja kiellettyä? Outo ja uusi havainto tämä.

Olen tämän päivää miettinyt omaa ahdistumisalttiuttani ja eroa toisiin ihmisiin, kuinka koen heidät etäisiksi ja kuin olisin heistä täysin irrallinen ja yksin. Erään tuttavan kommentti facebookissa oli sellainen ettei hän ollut ymmärtänyt ajatustani johon kommentoi. Yritin selitysosassa kirjoittaa, mutta en kenties osannut tai kirjoitin sen liian myöhään, sillä hän oli ottanut jo oman kommenttinsa pois. Minä pelkään tuota ihmistä ja hänen sanojaan, olen aina varuillani hänen seurassaan. Pelkään että loukkaan häntä ja ettei hän ymmärrä mitä tarkoitan. Huomaan että olen monesti sen vuoksi häntä mielistellyt. Olen erittäin herkillä ihmisten kanssa tätä nykyä ja minusta tuntuu että yksi syy on lääkkeissä joita nykyisin syön. Ja olenkin miettinyt tänään lääkkeiden lopettamista. Lääkkeet ovat alun perin määrätty masennuksen ja riippuvuuden hoitoon. En tiedä, kai lääkkeistä jotain hyötyä on ollut, mutta enemmän ne ovat herkäksi minut tehneet. Ja olen vain ollut, saamatta juuri mitään aikaiseksi. Tämä päivä oli kuitenkin myönteinen poikkeus, sillä sain siivottua jääkaapin ja uunin, vaikka on sunnuntai. Jaksaminen ei aina katso päivää.

Kirjoitan joskus lisää omasta psyykkisestä tilastani. En tahtoisi mieltää itseäni erillisesti sairaaksi, vaan ymmärrän omaa mieltäni kaiken kokemani jälkeen, lapsuudesta lähtien. Äitini on joskus sanonut ettei ole ihme jos nyt sisarteni kanssa kärsimme mielenterveyden oireista, kun muistaa teidän lapsuuttanne. Se oli turvatonta aikaa ja pelon valtaamaa. Ehkä siitäkin joskus kirjoitan lisää. En tahtoisi tuon lääkeasian takia ottaa yhteyttä hoitotahoon, koska se tuntuu hieman työläältä. Yksi piirre joka mielestäni on tullut pelottavalla tavalla mukaan, on itsemurha-ajatukset, aivan uudella tavalla joita ei ennen ole ollut. Se säikäytti tänään ja siksikin tahtoisin tuon lääkkeen lopettaa, lääkkeen sivuvaikutuksissa lukee itsetuhoiset ajatukset. On raskasta säätää noita lääkkeitä, tahtoisin uskoa ja kokeilla elämää ilman niitä ja työstää asioita muuten, niin kuin olen tehnytkin. Se on työlästä, mutta palkitsevaa.

Nyt vain raapaisin pinnalta näitä asioita sitä mukaan kuin mieleen tuli. Palaan aiheeseen kenties ripottelemalla tuntemuksia sitä mukaan kuin tulee. Toivon etten ota paineita siitä miten kirjoitan, vaan pääasia olisi että kirjoitan. Uskon sen olevan avuksi elämässä.