Tänään on 26.kesäkuuta 2015, eikä mitään erityistä syytä alkaa pitää päiväkirjaa tai sen tapaista. Thomas Mertonin kirja, jonka poimin kirjahyllystäni, innoitti tähän. Kirja on nimeltään Hiljainen elämä. Ei sillä, olen aiemminkin päiväkirjaa pitänyt, ja varsin mielenkiintoista on ollut käydä lukemassa ajatuksiansa jälkikäteen. En tiedä minkä verran sensuurin hallinta on takaraivossa kirjoittaessa, jää nähtäväksi. Ehkä asia elää tilanteiden mukaan.

En tahtoisi ajatella kirjoituksiani päiväkirjaksi, sillä sellainen velvoittaisi enempään mihin minulla on tarvetta. Tahdon kirjoittaa vapaasti vailla luetteloa tekemisistä jollaiseksi päiväkirjan helposti miellän. Minä nimittäin ajattelen enemmän kuin teen.  Ehkä ajattelen kirjoituksiani pään avaamiseksi, sillä siellä se elämä on. Ja se elämä purkautuu puheena, joka on ehtymätöntä ja joka voi olla rasitteena sille kaikkein läheisimmälle. Joka toivottavasti tällä hetkellä hän tekee matkaa luokseni ja minä hänen, en tiedä missä kohdin kohtaamme.  Kirjoitan itseni hiljaiseksi.

Tänä päivänä ymmärsin jälleen kerran elämän tarkoituksen, paljon sanottu. Elämän tarkoitus on itse elämä, elää se, kohdata, ei paeta. Miksi herätä aamuun ja illalla käydä nukkumaan, paettuaan pitkin päivää elämää. Ymmärrän tänään että elämä tylsinä hetkinä on polttoainetta, se on kuin sysäys elämän voimalle, elinvoimalle. En pakene sitä lähtemällä ostoksille, urheilemaan, tekemään töitä urakalla, sosiaaliseen elämään, lapsiin.  Ei, kohtaan elämän hiljentymällä. Sitä paitsi, minusta alkaa tuntua että olen rakastunut kirjoittamiseen. Ehkä siitä tulee elämäni suurin rakkaus. En tiedä, onko se ainoa.