Tänä Jouluna olen uudestisyntynyt. Tänä jouluna olen oivaltanut voimani. Tästä joulusta lähtien aion sen ottaa käyttöön. Aion sanoa sen mitä tunnen ja koen, minkä oikeaksi ymmärrän.

Kuinka olen voinut elää lähes 50 vuotta tästä tietämättömänä. Missä kuplassa olenkaan elänyt, hyvyyden kuplassa johon tämä luterilainen kusetus on minut opettanut. Ihmisten tulee olla hyviä toisilleen, tottahan se mutta ei millä tahansa kustannuksella, ei itsestään luopuen, niin hyvä ei kenenkään pidä olla. Itsensä voi elää pussiin ja pysyä siellä. Kiukuta sitten sille kaikkein lähimmälle ja se kaikkein lähin voi jäädä saamatta, usein se on elämänkumppani. Sillä silloin on vaarana että kaikki tukahdutettu purkautuu juurikin hänelle ja siksi suhteet eivät kannata. Eikä niihin alun perinkään uskalla.

Olen syntynyt uudesti. Hallelujaa tälle Joululle!

Äitini voi huonosti. Oikeastaan on voinut aina, enemmän tai vähemmän. Mutta aloitti toden teolla silloin kun huomasi että minä olen lähellä ja autan. Ja auttanut minä olenkin. Olen kiiruhtanut itseni ohi auttamaan. Niin monta kertaa jolloin hän ei edes olisi tarvinnut apua. Nyt hän tarvitsee, kaiketi?

Mutta minä olen auttanut, olen ollut valmiina. Päivystysvuoro on pelannut. Pelolla olen vastannut puhelimeen, että mitä nyt?  Ja kun hätänä on ollut pahamieli jostakin, tyytymättömyys, negatiivisuus kaikkeen. Pahinta on ollut huomionhakuisuus, se että häntä loukataan, ei hoideta, ei kaikin tavoin kannatella. 

Olen minä yrittänyt, Luoja sen tietää, olen elänyt häntä varten ja hänelle. Olen ollut sijaiskärsijä jottei hänen tarvitse. Miksi?

Siksi että en toivo että kukaan joutuu kokemaan laiminlyöntejä, siksi ettei häntä huomata. Hän on ollut heikko. Ei omaa tahtoa, tervettä , vaan hän on joutunut sen hakemaan syyllistämällä muita.

 Äitini voi huonosti ja minä kirjoitan tällaista? Miten minä voin?

Mutta ei. Olemme eläneet etäällä, varsinkin silloin kun olemme eläneet lähellä. On ollut raskasta tunteiden tasolla. Tunteiden jotka eivät ole löytäneet ulospääsyä, vaan ovat muotoutuneet vääriksi ja ulostulleet kivulla ja loukanneet toisia. Paljon tukahdettua. Tuntuu pahalta.

Meitä ei ole edes montaa enää jäljellä. Emme ole yhtä tai yhdessä. Edes nuoremmat meistä eivät halua pitää yhteyttä. En tiedä mitä heille kuuluu, monesti olen yrittänyt kysyä. Ehkä annan heidän olla rauhassa ja toivon parasta.

Paljon sairautta. Etenkin mielen puolella, jotka ulostulleet fyysisinä kipuina. Paljon, paljon murhetta, surua on minulla kaikesta. Olen yksin ja tuntuu pahalta.

Jos ihminen on eri mieltä kuin minä. Enkä voi ymmärtää miksi hän ajattelee niin kuin ajattelee, minun mielestä väärin. Miten hän voi olla niin tyhmä, sokea ja tietämätön. Puolustaa yleisestikin ajateltuna vääriä arvoja.

Ja silti hän voi olla samalla tunteen tasolla hyvän tunteen jättävä, asiallisesti puhuva. Jopa lempeän oloinen.

Mitä tämän ristiriidan edessä pitäisi tehdä tai ajatella? Olen ihastuksen partaalla mutta en tiedä kuinka tässä käy.

Pitäisikö lopettaa ihmiseen tutustuminen jota en ole vielä edes nähnyt tai puhelimessakaan puhunut. 

Mitä minun pitäisi tehdä?

Tuon toisen ihmisen elämä tuntuu täydelliseltä. Niin, ainakin tuntuu. 

 Yksinäisyys tuo monta asiaa pintaan. Äsken sen, ettei sillä ole väliä kuinka moni esim minun kirjoituksiani eri tahoilla lukee ja tykkää. Sen ei ole väliä. eikä sitä tule tavoitella. Voin harvakseltaan kirjoittaa eikä ole väliä lukeeko joku. Joku varmasti lukee, ja toivon että juuri hänelle voisi olla kirjoitukseni.

Päiväni tärkein opetus on ollut, etten koeta yltää siihen mihin en luonnollisesti yllä. Että en luovu itsestäni yrittäessäni tehdä toisiin vaikutuksen. Määrällä ei ole väliä, vaan rauhalla.

tyhjää huoneet huokaa, 
huoneista huoneisiin hiljaisuus
äänettömät askeleet

yksinäisyys ammentaa yksinäisyydestä voimaa
puhe lakkaa, kiinnostus katoaa
tahto hiipuu, ollakseen välittämättä
jatkuu yksinäisyys, uuteen aamuun
ihmisiä tuskin näkee vaikka heidän keskelle menee

kiire kotiin, yksinäisyyteen

Kasvoin lähes ilman kasvatusta. Yksin ja pelon kanssa. Isäni oli alkoholisti joka yritti kyllä parhaansa ja paljon hänessä hyviä puolia olikin. Äiti oli se näkyvin kärsijä, hänen aikansa meni fyysisestä puolesta huolehtimiseen meistä lapsista.

Äidilläni ei koskaan myöskään ole ollut rajoja. Sen huomaa hänen käytöksestään, hänellä ei ole omaa tahtoa. Tai silloin kun on, se tulee ikään kuin siihen ei olisi lupaa, väkinäisesti ja pakotetusti. Sellaiseksi minäkin olen kasvanut

Kun ajattelen mitä kaikkea se on elämässäni tarkoittanut, se on vaikuttanut paljonkin. Se on tuonut kaikkeen sanomiseeni ja tekemiseeni häpeän. Se on vienyt voiman elämästäni, se on vienyt mahdollisuuksia hyviin ihmissuhteisiin, tasavertaisiin. Se on vienyt kykyni käydä töissä. Se on vienyt kykyni rakastaa. Se on tuonut pelon ja turvattomuuden, irrallaan olemisen tunteen.

Olen tähän herännyt viime aikoina. Välillä tuo tieto painuu taka-alalle. Mutta katsoessani ohjelmaa lastenkasvatuksesta, tuo tietoisuus jälleen heräsi.

Isoin kysymys, kuinka tästä eteenpäin, tuon tiedon kanssa.

Ei ole ihme että olen elämässäni etsinyt vahvaa miestä joka laittaisi minulle rajat. Rajat rahan käyttöön, pahan olon ilmaisemiseen, rajat liikapuhumiseen, huolehtimiseen, rajat yleensä kaiken päättämiseen. Vaikeus on tuonut minulle suurta epävakautta ja vaikeuksia päättää ihan arjen askareissa, sen pienen pienissä yksityiskohdissa.

Ei tästä asiasta tällä kertaa enempää. Varmasti aiheeseen palaan kirjoituksilla

Minulle on sanottu viime aikoina, tai eräs on sanonut että ajattelen liian syvällisesti, enkö pidä hauskaa, enkö elä. Taatusti elän. Mutta en elä siinä keinotekoisessa, vaan siinä joka antaa tyydytyksen ja kasvun. Tämä ihminen joka edellä mainitun totesi on mitä erilainen kuin minä. Hän käy tansseissa, omien sanojensa mukaan ei mietiskele asioita, on sikäli ihan tavallinen. Eipä siinä muuta, mutta kun tästä ihmisestä olin ajatellun miestä itselleni. Virtuaalisesti olen hänet tavannut, mutta se tapa ei ole paras mahdollinen, mutta kun en livenäkään ketään tohdi tavata eikä koko torin aukeamalta ketään sopivaa näy. Täytyy ajatella että näiden kirjeenvaihtokavereiden kautta aina jotain uutta oppii. Niin kuin senkin että tämän ihmisen mukaan minä loukkaannun liian herkästi, olen herkkänahkainen. Varmasti niin, mutta tietäisipä vain mistä se kaikki on tullut. Se ei ole itsekkyyttä , ei sellaista herkkähipiäisyyttä, jos sellaistakaan on edes olemassa. Sillä kaikelle on aina syynsä, niin minunkin herkkyydelle.

Hirvittävän stressaavaa deittailla netissä. Jo ihan teknisestikin, kun saattaa valovuosi mennä ennen kuin toinen vastaa tai ainakin siltä tuntuu ja lähtee kesken keskustelun. Minusta nettideittailussa  pitäisi olla säännöt. Epävarmuudessa olo on pahinta. Pitäisi olla napakampaa. On aika hirvittävä ajatus ettei kykene parisuhteeseen. Olen tottunut niin paljon olemaan yksin ja silti sitä kaipaa toisen ihmisen läheisyyttä ja iholle tuloa.

Viime aikoina olen ajatellut ihmisen varjopuolia, lähinnä itseni. Aion ottaa selvää mitä on piiloviha esimerkiksi. Miksi loukkaannun niin herkästi, miksi en elä vahvasti ja rohkeasti. Ja ennen kaikkea, miksi minä en saa olla minä. Mutta noista ihmisen varjopuolista ei juuri puhuta tai niihin ei tutustuta. Ei ainakaan kirkon toimesta. On vain kaikkea kaunista ja hyvää ja siihen tulisi pyrkiä. Mutta kun elämä on paljon muutakin. Niin kauan kuin peittelen varjopuoliani, esitän jotain toista, se syö minua ja voimavarojani. Se vie toimintakyvyn ja ilon. Tahdon tutustua ihmisen negatiivisiin puoliin, tahdon tuoda ne osaksi elämää. Tahdon hyväksyä ne elämään kuuluviksi. Siltikään en halua elää niiden pitäessä valtaa minussa, mutta ystäviksi niiden kanssa tahdon tulla. Sillä ne ovat osa minua, ja sinua.

No, minä yritän käyttäytyä, olla fiksu. Olla ajattelevainen, nokkela, huomaavainen, hauska kaikin puolin. Ei hemm… Milloin minusta on sellainen tullut, että yritän.No tiedänhän minä. Seurakunnassa. Siellä piti olla kunnolla, asiallisesti ja kun naurahdit, ei hampaidesi tullut näkyä. vain vienosti hymyä. Eikä ainakaan mitään ilmaan huitomista. Siellä minusta tuli tällainen, hemmetti. Ja se on tiukassa, voi luoja kuinka onkaan.

Toisaalta, jos päästäisin itseni irti, millaista olisi jälki?

Ja kuitenkin haluan pitää kontrollin. En minäkään jaksa ihmisiä jotka kaikkea suoltavat puhetta tai kirjoitusta, ilman mitään kunnollista sanottavaa. Hirveää sanojen sekamelskaa toistensa seassa ja lomassa. Lieneekö niin että miten tahansa voi puhua, kunhan se on asiaa, noin niin kuin yleisesti. Ei aina tarvitse olla, ja huumorikin voi olla korkeatasoista. Minäkö kontrollifriikki?

Herättää hämmennystä tulla huomatuksi. Aion kuitenkin jatkaa valitsemallani linjalla, olemalla avoin ja puhumalla tyhmiä.  Kontrollia mahdollisemman pienellä. Oikeasti olen ollut nykyisin avoimempi ja näin ollen kutsuvampi ihmisille. On aika huikeata huomata ihmiset itsekin, heidän sama hölmöytensä kuin mikä on itsellä. Se on oikeastaan hellyttävää. Olematta sen kummemmin uskovainen, lukee isossa kirjassa että ihmispelko panee paulan. Ja että rohkeus on hyve, sekin lukee jossain hengellisessä kirjassa.

Ja aika. Aikaa pitäisi antaa asioille. Ei mennä siihen väliin, vaan kunnioittaa. Yksin ongelma elämisessä ja kirjoittamisessa ja puhumisessa on se, että minä haluaisin olla joka hetkessä olla totta. Haluaisin niin että jokainen sanani tarkoittaa. Ehkä täytyy antaa hieman löysiä. Ja toisaalta….olen paljon jättänyt sanomatta, ajatellen sen olevan merkityksetöntä. Kuinka paljon elämää olen jäänyt kokematta

Sitä kun asuu yksin, asiaa sisimpään kertyy. Se on ihan ehtymätöntä. Mitenkähän se Juice oli pärjännyt, hänelläkin aivan ehtymätön mielikuvitus ja sanojen ja ajatusten tuotto. Olen miettinyt myös sitä minkä verran haluan tehdä vaikutusta. Vaikutusta vaikutuksen perään, päivä päivän jälkeen. Sitäkin. Huh, väsyttävää. Mutta ihminen on sellainen. Miltä tuntuisi elää ihan hissukseen, niin kuin tavallisesti. Eikä huutaa ja meuhkata kirjoittamalla, häiritsemällä muita?

Millaisen kuvan minä todella olen antanut itsestäni, kuinka kadotan ihmisiä ympäriltäni. Noin niin kuin henkisesti. Miksi olen aina oikeassa ja neuvomassa? Mutta enimmäkseen koen että kirjoitan asiaa, mikä on huviksi ja hyödyksi toisillekin. Usein se on verhottu runon muotoon. Katalaa  runon hyväksikäyttöä.

Ajatus rauhoittaa minua, siis jos alan kirjoittamaan enimmäkseen vain tänne. Ja vain huolella valitut julkaisen esim. Facebookissa, ehkä siksi että en aivan nolaa tai anna yksipuolista kuvaa itsestäni. Hyvä on säädellä sitä, mitä itsestään ulos antaa. Joku mediakoulutus, nettikoulu voisi olla hyväksi. No sekin tieto löytyy netistä.

Minusta tuntuu että näin pitkälti kirjoittamalla alkaa oma persoona tulla esille. Se tuntuu aika huikealta. Onneksi kauppaopistossa pakotettiin oppimaan ja kirjoittamaan kymmensormijärjestelmällä, sikäli helppoa. Minulla vain kehon fysiikka ei tykkää tästä staattisesta  pitkään paikallaan olosta. Niin, nuo sanavalinnat ja sanojen paikat ei minulla todella taida olla aina paikallaan, mutta täytyy jaksamisen ja kehtaamisen myötä käydä korjaamassa.

Niin, ja. Rakkaudesta minä kirjoitan. Tai kirjoitan rakkautta luokseni.  Pelkään että jos en kirjoita, hyvät ajatukseni menevät ikiajoiksi hukkaan. Eihän se niinkään voi olla. Toisaalta moni asia tulee runon muodossa, ne olisi kuitenkin hyvä saada talteen. Tässä vain alkaa hämärtyä raja, milloin runo on kelvollinen ja milloin ei ehkä kannattaisi tai olisi tarvetta julkaista. Taas pukkaa runontapaista:

olen täynnä sinun hienoja,

merkittäviä ystäviä

ovat yhdessä läjässä facebookissa

profiilissasi

katsovat sieltä yhdessä

kuin ilkkuen; kuka sinä olet?

No niin, helpotti. Eli nuo runot voivat todella olla paineen tai pahan olon purkamista, mielipiteen sanomista. Enkä tiedä onko se aina hyvästä. Hitokseen miten sitä mielikuvilla mennään ja mitä mieli tuottaa. Totta on se, kun on sanottu että some aiheuttaa kateutta. Allekirjoitan todella, vaikka alkuun se olisi helppo kieltää. Kyllä niitä kateuden pieniä poikasia varmasti lentelee  jokaisen yllä. Kaikki vain eivät sitä huomaa, mutta hallaa se tekee ihmiselle. Ei ainakaan iloa tuo.

Taas:

sinä olet ajatus,

ajatuksieni joukossa.

Nyt tuntuu siltä että rakastan kaikkia yhdessä ryhmässä, kun sinne avoimesti ja rehellisesti kirjoitin tästä ”ongelmastani”. Kylläpä somessa oli voimaa. Eli ei kannata missään asiassa jäädä yksin. Hyvät sanat aina kantavat ja lohduttavat.